Olen aloittanut työnteon vanhempainvapaan jälkeen. Lähdin pajalle, kun Poika oli täyttänyt seitsemän kuukautta. Aloitin osa-aikatöillä ja kevään kuluessa työmäärä kasvaa täysiaikaiseksi.

Ratkaisumme on aiheuttanut kiitettävästi reaktioita kanssaihmisissä. Minulta on monta kertaa töissä kysytty, missä Poikani on. Kun olen kertonut hänen olevan tietenkin kotona isänsä kanssa, kysyjien kasvoille on levinnyt helpottunut hymy. Ja sitten se: "Sehän on tosi upeaa!". Mieheni saa kokea olevansa upea isä, vaikka hän itse pitää vain itsestäänselvänä sitä, että jää kotiin vuorollaan.

En kiellä, ettenkö olisi kokenut epävarmuutta. Ensimmäisellä viikolla tarkkailin Poikaa herkeämättä saadakseni selville, onko hän mahdollisesti ahdistunut äidin poissaolosta. En löytänyt merkkejä. Muutos ei luultavasti ole lapselle kovin radikaali, koska isä kotona on ollut tuttu näky aiemminkin. Imetystäkään en ole lopettanut, koska mitään tarvetta siihen ei ole.

Olen rohkaissut lapsentekoa suunnittelevia kavereitani pohtimaan omia lapsenhoitojärjestelyjään avarakatseisesti. Tiedän, että monelle naiselle töihinlähtö näin varhain ei tulisi kuuloonkaan. Eikä siinä mitään. Pääasia on, että jokainen perhe tekee ne ratkaisut, jotka ovat juuri sille perheelle parhaita. Ei naapurin ritvalle.

Olen lopen kyllästynyt äitien kiitoksenkipeyteen. Netin keskustelupalstoilla käydään tiukkaa kilpailua hyvästä ihmisyydestä. "Olenko kurja äiti, jos en käy joka päivä lasten kanssa puistossa?". Me emme ole idiootteja, osaamme itse arvioida omaa elämäämme.