Olen kyllästyttänyt työkaverini alituisilla tapahtumilla. Ensin ryhdyin paksumahaiseksi, sitten rouvaksi ja nyt vielä kaupan päälle maisteriksi. Äitiysloman alkamisen aion hoitaa matalalla profiililla, ilman kakkutarjoilua.

Ehdin opiskella lähes yhdeksän vuotta. En vieläkään oikein ota uskoakseni, että olen nyt filosofian maisteri. Ennen papereiden saapumista odotin koko ajan yliopistolta puhelinsoittoa, jossa kerrottaisiin, että minulla on tekemättä jonkun sortin tieteenfilosofian kirjatentti. Tai: "Tämä sosiologian opintojakson opintosuoritus on valitettavasti vanhentunut, tervetuloa luennoille ensi syksynä!"

Ei sentään. Sain kotiini hienonoloisissa pahvikansissa paperin, jossa kerrotaan, mitä maisteri on suorittanut ja millä arvosanoilla. Maisteri? Minun ei siis tarvitsekaan olla rouva Nönnönnöö, voin olla maisteri Nönnönnöö. Identiteettiero tuokin.

Kuinka roikkuvat opinnot saadaan valmiiksi? Oma neuvoni on se, että koneen pitää käydä koko ajan, vaikka vain pienillä kierroksilla. Jos etäisyys opinahjoon muodostuu vuosien mittaiseksi, kynnys uudelleen aloittamiseen saattaa olla lopulta liian korkea. Viimeiset vuodet olen aina välillä suorittanut jotain pientä ja gradun tein jo aikapäiviä sitten. Kuluvan lukuvuoden aikana otin loppukirin ja tein sivuaineosaston valmiiksi.   

Myönnän, että viime aikoina käydessäni Jyväskylässä en ole juuri halunnut vilkaista laitokselle päin. Sieluni on vallannut joku selittämätön nolous, häpeä. Olen kuvitellut, että törmään vahingossa professoriin, joka on hyvin, hyvin vihainen ikuiselle opiskelijalle. Näin ei ole käynyt, ehkä hänellä on muutakin elämää kuin toivottomien tapausten kyttääminen.  

Kieltämättä olisin kaivannut valmistumishetkeeni juhlallisuutta. Yliopiston rehtori Aino Sallinen olisi voinut karauttaa kotipihaani vanhanaikaisilla hevosvankkureilla, minkä jälkeen hänen adjutanttinsa olisi soittanut fanfaarin trumpetilla. Sitten rehtori olisi kuuluttanut minut juhlallisesti Maisteri Nönnönnööksi. Lopulta olisimme menneet tyylikkään juhlaseurueen kanssa skoolaamaan shamppanjaa Helsingin hienoimpaan ravintolaan.

Kaiken tämän sijaan revin kuoren auki keittiön pöydän ääressä syödessäni samalla tylsää, rasvatonta jogurttia. Illalla Fundamentalisti onnitteli minua suudelmin, mutta ravintolaan emme menneet, "koska tässä on ollut tätä rahanmenoa jo muutenkin".