Journalistiliiton puheenjohtaja Arto Nieminen tapasi muutama viikko sitten sisäministeri Kari Rajamäen, jonka mielipide Smash Asemista oli jo hieman löyhtynyt. Heti episodin jälkeen hän summasi nopeasti, että poliisin toiminnassa ei ole moitittavaa. Nyt poliisia saa jo kritisoida ja kritiikki on vieläpä hyväksyttävä. Rajamäen lisäksi palaverissa oli mukana joukko virkamiehiä, joiden kanssa pohdittiin mm. sitä, miten journalistit tunnistaa mellakoitsijoiden joukosta. Yhdeksi ratkaisuksi tarjottiin pressiliiviä. Itse pidän pressikorttia ihan pätevänä vehkeenä. Smash Asemissakin piiritys jatkui niin pitkään, että aikaa kortin plaraamiseen oli tarjolla. Eikä plaraajistakaan näyttänyt olevan puutetta.
Journalistin jutussa päähuomio on siinä, miten yhteistyötä poliisin ja mediaväen välillä saataisiin parannettua. Oma kokemukseni on kahtalainen. Suuri osa poliiseista hoitaa median kyselyt ammattimaisesti, työnä muiden töiden joukossa. Osa vetää kravattinsa kireälle sillä sekunnilla, kun kuulee kyselijän olevan toimittaja. Nuorempana jaksoin joskus kokea stressiä siitä, että aiheutan työtä ja vaivaa viranomaisille. Nyttemmin en niin piittaa. Tiedän tekeväni vain työtäni, jonka päätavoitteena ei ole poliisin hyvä mieli. En siis kaipaa yhteisiä saunailtoja (joita on niitäkin joskus ehdotettu yhteishengen parantamiseksi) enkä muutakaan läheistä aikaa. Silloin kuitenkin hermostuttaa, jos yksinkertaisen asian hoitaminen tehdään vaikeaksi vain asenneongelman tai tietämättömyyden takia.
En edes tarkoita tilanteita, joissa toimittaja yrittää selvittää Supon suurimmat salaisuudet. Joskus tuntuu olevan äärimmäisen vaikea saada edes tietoa siitä, miksi nelostiellä on molemmat kaistat poikki. Onneksi kommunikointivaikeudet poliisin kanssa ovat vähenemään päin. Se saattaa johtua oman iän ja kokemuksen karttumisesta, mutta epäilen, että myös poliisissa asiaan on kiinnitetty huomiota. Toivottavasti Smash Asemin tapaus kertoo vain yksittäisten poliisien jurpoudesta.
Kommentit