Luin lehdestä, että luterilainen kirkko aikoo ryhtyä kampanjoimaan,
jotta se saisi menetetyt nuoret aikuiset takaisin kirkon piiriin.
Jälleen kerran aviisin toimittaja oli lähestynyt asiaa ongelmapohjalta.
Meillä on tässä yhteinen ongelma, joka pitää ratkaista. Miten itsekkäät
nuoret aikuiset voitaisiin pelastaa?
Itse olen eronnut kirkosta kaksi vuotta sitten eli juuri silloin, kun
asiasta ilmoittaminen kirjallisesti tuli mahdolliseksi. Jos kirkon
edustajalta kysytään, miksi nuoret aikuiset eroavat, teksti on tuttua.
Arvellaan, että nuoret haluavat välttyä kirkollisveron maksamiselta.
Lisäksi nuorten sanotaan olevan itsekkäitä ja etääntyneitä perinteistä.
Kirkko syyttää itseäänkin: Organisaatio on jähmeä ja kirkon puhetapa
epätrendikäs. Lopuksi vielä todetaan, että kirkosta eroaminen on aivan
liian helppoa ja eroilmoitus jätetäänkin hetken mielijohteesta.
En löydä listasta oman eroamiseni perusteita. En luule myöskään olevani
ainoa, joka on eronnut kirkosta sen takia, ettei allekirjoita yhteisön
perusoppeja. En usko isään, poikaan ja pyhään henkeen. Luultavasti
kirkkokin haluaa riveihinsä jäseniä, jotka uskovat perussanomaan.
Suomessa luterilaiseen kirkkoon suhtaudutaan edelleen jonkinlaisena
kansallista identiteettiä luovana perinneyhteisönä. Liian harvoin
todetaan ääneen, että kyseessä on kuitenkin pohjimmiltaan uskonnollinen
yhteisö uskonnollisine tarinoineen samalla tavalla kuin esimerkiksi
hindujen tai muslimien yhteisöt.
Onko kirkon jäsenmäärän pieneneminen pelkästään huono asia?
Varsin harvoin esimerkiksi uutisjutuissa haastatellaan kirkosta
eronneita ja kysytään heidän näkemyksiään. Sen sijaan haastateltavaksi
etsitään vakavailmeinen seurakunnan edustaja, joka ilmaisee syvän
huolestumisensa perusarvojen katoamisesta. Muistatteko vielä Tampereen
bussimainoskampanjan, jossa kehotettiin eroamaan kirkosta? Mainokset
katosivat bussien kyljistä alta aikayksikön. Jos luterilainen kirkko
olisi halunnut vastaavan mainostilan, jossa olisi pyydetty ihmisiä
tulemaan kirkkoon, olisiko reaktio ollut sama?
En näe
kirkkoa sinänsä pahana asiana, mutta en mielestäni voi kuulua
uskonnolliseen yhteisöön vain sen takia, että siellä järjestetään
mukavaa toimintaa. Tai sen takia, että voisin mennä naimisiin kauniissa
kirkossa. Samalla perusteella voisin liittyä moneenkin uskonnolliseen
yhteisöön.
On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan kirkon
jäsenmäärän kehitys kulkee tulevaisuudessa. En tule vetämään
ranteita auki, vaikka käyrä lähtisi nousuun. Toivon kuitenkin, että
kirkko ei pr-kampanjassaan haksahda opettelemaan trendikkäitä
puhetapoja. Siitä ei seuraa kuin vaivaantunutta hiljaisuutta.
Niin, vielä kirkollisverosta.
En ajatellut rahaa pätkääkään erotessani. Lähinnä mietin pitkäänkin
sitä, miten vanhempani suhtautuvat. Äitini ei varsinaisesti ilahtunut,
mutta pienen nikottelun jälkeen asiasta ei ole tarvinnut enää
keskustella.
Minulle valkeni todella vasta eroamisen
jälkeen, että myös verotukseni kevenee. Mielestäni kirkko tekee paljon
yhteiskunnallista hyvääkin, aina lasten päiväkerhoista ja
diakoniatyöstä esimerkiksi avustusprojekteihin ulkomailla. Päätin pian
kirkosta eroamisen jälkeen ryhtyä lahjoittamaan säännöllisesti rahaa
hyväntekeväisyydelle. Olen vaihtanut kohdetta välillä, mutta summa on
pysynyt lähes samana. Olen siis tyynnytellyt omatuntoani, mutta olkoon
niin.
Jos Tampereen liikennelaitos ei sietänyt, minä siedän: www.eroakirkosta.fi
ja tasapuolisuuden vuoksi www.kuulukirkkoon.fi
torstai, 29. syyskuu 2005
Kommentit