Naispappeuskärhämä näyttää jatkuvan edelleen ainakin joissain seurakunnissa. Olen helpottunut siitä, että voin seurata asiaa ulkopuolisena: Olen eronnut kirkosta jo vuosia sitten. Rahani ja henkinen tukeni eivät valu organisaatiolle, jolla on näin aataminaikuisia asioita vielä selvittämättä.

Monilla naispappeuden vastustajilla ajattelu nojaa torjunnan ja hyväksynnän sekoitukseen. Eivät kuulemma sinänsä vastusta naisia, mutta eivät vain halua työskennellä heidän kanssaan. Mitä sanottaisiin esimerkiksi sairaanhoitajasta, joka sanoisi pitävänsä tummaihoisista, mutta kieltäytyvänsä kuitenkin työnteosta heidän kanssaan?

Tiedänhän minä, että raamattu se siellä takana luuraa. Raamatun tulkitsijoiden kanssa ei kuitenkaan hyödytä ryhtyä hippasille. Se leikki jatkuisi tuomiopäivään saakka.

Ei niin huonoa ettei hyvääkin. Helsingin Sanomien taannoisessa jutussa kerrottiin, että naispappeutta vastustavien pappien on vaikea työllistyä. Osa on ryhtynyt opiskelemaan, osa hakeutunut muihin töihin ja ainakin yksi on hoitovapaalla. Jälkimmäisin maininta palautti uskoni änkyröihin. Jos naisen paikka ei ole alttarilla, miehen paikka voi silti olla lastenhuoneessa. Kyllä tämä tästä.

Asiasta HS:n netissä