Luin ammattiliittoni Journalisti-lehteä siemaillessani kahvia. Välillä läpyskä on aiheuttanut päänkiristystä. Kirjoitusvirheitä vilisee ja visuaalinen puoli on jätetty lähinnä lukijan mielikuvituksen varaan. Tällä kertaa perehdyin Journalistiin vähemmän nihkeissä tunnelmissa, koska asiaa oli paljon ja mielenkiintoisista aiheista. Syynä oli alan keskusteluforumin Journalismin päivien tarjoama anti.

Lehdessä kysyttiin, missä viipyy median mediakritiikki. Vastaus oli suurin piirtein se, että kritiikin tiellä on toimittajien ja toimitusten herkkähipiäisyys. Artikkelissa kaipailtiin erityisesti median julkisesti harjoittamaa kritiikkiä, esimerkiksi asialle omistautuneita osastoja lehdessä tai ohjelmia sähköisellä puolella.

Toimittajien lapsenherkkyys näkyy myös siinä, millä tavalla suhtaudutaan kuulijoiden, katsojien ja lukijoiden antamaan palautteeseen. Olen työskennellyt kahdessa mediatalossa. Molemmissa yleisöllä on useita tapoja lähestyä toimittajia ja muuta henkilökuntaa. Palautetta voi antaa mm. puhelimitse, netin kautta ja postitse. Ensimmäisessä työpaikassani sisälle taloon marssineet yleisön edustajat eivät olleet harvinaisuus. Heillä onneksi oli teräaseiden sijasta yleensä tuomisinaan leivonnaisia, kotipaikkakunnan logolla varustettu pipo tai oman urheiluseuran lentopallovideo.

Loppujen lopuksi molemmissa toimituksissa annettiin ja annetaan yleisöpalautteelle samantasoinen arvo. Sitä pidetään ihan mielenkiintoisena ja usein varsin hauskanakin asiana, mutta oikeaan työhön palautetta varotaan soveltamasta. Siltä ainakin näyttää. Syitä tähän on edellämainitun herkkähipiäisyyden lisäksi mm. se, että valitettavan suuri osa toimitukseen soittelevista henkilöistä edustaa jengiä, jonka pitäisi soittamisen sijaan muistaa ottaa pilleri purkista. Saattaa kuulostaa kylmältä, mutta toisinaan esimerkiksi väsyneessä yövuorossa alkaa ystävällisyys olla koetuksella, kun soittaja jo viidennentoista kerran vaatii myöntämään, että al-Qaida maksaa minulle lahjusrahaa.

Nämä salaliittoteorioiden ystävät ja muut sinnikkäät ajattelijat kieltämättä vaikuttavat omalta osaltaan siihen, että asiallisetkaan palautteet eivät välttämättä löydä perille. Netin myötä järkipalautteen määrä on lisääntynyt. Ilmeisesti ihan tavallisetkin ihmiset kokevat kynnyksen matalaksi ja uskaltautuvat kommentoimaan toimitusten työtä.

Tsunamin yhteydessä erään uutistoimituksen palautekanavat tukkeutuivat sen jälkeen, kun toimittaja oli haastatellut hyökyaallossa loukkaantunutta suomalaisturistia. Lähes poikkeuksetta yleisön edustajat pitävät sekavanoloisen ihmisen haastattelua epäeettisenä ja sensaatiohakuisena toimintana. Sen sijaan toimitusväen keskuudessa ratkaisu siunattiin melko yksimielisesti ja todettiin tyytyväisenä, että olipa hienosti hoidettu, tunteita herättävä haastattelu.Yleisön antamasta palautteesta ei tietääkseni suuresti keskusteltu. Varsinkaan kun sillä ei ollut vaikutusta tilastoituihin yleisölukuihin. Mutta jos luvut lähtevät laskuun, johtoporras on valmis heittämään vaikka kuperkeikkaa Kolmen sepän patsaalla.

Tietenkin huomautukset selvistä virheistä otetaan vastaan ja virheet korjataan.  Muutoin palautteeseen suhtaudutaan lähinnä välttämättömänä pahana. Tärkeämpää on saada omilta kollegoilta palautetta, mieluiten positiivista. Jos ei muuten, niin pienessä pikkujouluhönössä.