Ei tule uni silmään. Mielessä pyörivät uutiset lento-onnettomuuksista.
Viikon päästä on tiukka paikka, kun pitäisi lentää. En ole ollenkaan
varma, kuinka tulen selviämään. Kaikesta epävarmuudestani huolimatta en
ole harkinnut jättäväni matkaa väliin. Kummallista, joskus aikaisemmin
rakastin sitä tunnetta, kun lentokone lähtee nousukiitoon ja koko
kroppa painautuu tiukasti istuinta vasten. Siinä oli vapautta. Nyt
homma on kääntynyt toisinpäin: lentokone tuntuu vankilalta.
Osaltaan myöhäisherännyt lentopelkoni johtuu siitä, että läheinen
ihminen menehtyi bussionnettomuudessa puolitoista vuotta sitten. Hänen
kohdallaan toteutui suuri epätodennäköisyys. Jonkun kohdalla se käy
niin. Pelkoni alkaa muodostua liian hallitsemattomaksi ja taidan kohta
kääntyä jonkun lempeäkatseisen ammattilaisen puoleen. Silloin kun S
kuoli, en halunnut terapiaan. En keksinyt, mitä apua voisin saada
ihmiseltä, joka ei tuntenut S:a. Aika moni muu omaisista ja läheisistä
tarttui ammattiapuun. Ylipäätään en ole koskaan ollut
terapiaantaipuvainen ihminen, mutta ehkä pitää muuttaa taipumuksiaan.
Innostus ja sen hiipuminen
Olen nyt suorastaan innostunut blogin pitämisestä. Työssäni joudun
kirjoittamaan runsaasti asiatekstiä, joten vapaampi tunnelmointi tuntuu
kivalta. Piintyneisiin tapoihini kuuluukin vilpitön ja valtava
innostuminen milloin mistäkin asiasta. Viimeisimpiä vastaavia
innostuksen kohteita ovat olleet neulominen (syksyllä), palapelit
(keväällä), pyöräily (kesällä) ja nyt ilmeisesti tämä. Täytynee muuten
hankkia räväkämpiä nuorisoharrastuksia tai liittyä suosiolla
Martta-kerhoon.
Tapoihini kuuluu yhtä lailla se, että
innostus hiipuu vähitellen. Teimme viime keväänä asuntoomme
pintaremontin. Puhkuin tarmoa, kun aloitimme tapetinpoiston keittiöstä.
Urakka osoittautuikin odotettua kinkkisemmäksi. Taas tuli huomattua,
kuinka innostukseni on varsin vaihtelevaa. Sain kuulla
kanssaremontoijilta jatkuvaa naljailua töiden siirtämisestä toisten
niskoille, kun vaihdoin työn alla olevaa seinäosuuttani vähän väliä.
Toisin sanoen, joku muu sai viimeistellä raaputuksen. Uusi iskemätön
pinta oli paljon kiinnostavampi kuin sellainen, jossa on pieniä,
raivostuttavan huonosti irtoavia paloja jäljellä.
Tein kyllä vähintään yhtä paljon hommia kuin muutkin, mutta täydellisen epäjärjestelmällisesti.
Se tapettihomma oli rehellisesti sanottuna yhtä helvettiä. Ajattelin
silloin, että tulen ikuisesti rakastamaan jokaista uusiutuneen
olohuoneemme kaunista, maalipintaista neliösenttimetriä. Niin paljon
hikeä on niiden eteen vuodatettu. Pahoin pelkään, että ensihuuma on jo
mennyt ohi.
Huomautus tapetinpoistosta
Vinkkinä tapettiurakkaa harkitseville kerrottakoon, että kaikkien
niksien yläpuolella on yksi kuningas: sinnikäs kastelu. Vettä
suihkutetaan seinälle viidestä kuuteen kertaan niin, että vanha tapetti
kastuu kauttaaltaan. Kasteluoperaatioon voi uhrata hyvinkin puoli
tuntia. Sen jälkeen voi vasta tarttua tapettiin kiinni.
Kaupasta saa kaikenlaisia tököttejä, mutta niiden vaikutukset tuntuivat
olevan lähinnä lume-sellaisia. Yhdessäkin paketissa luki: Suihkuta
ainetta seinälle, anna vaikuttaa 10 minuuttia, minkä jälkeen voit vetää
vuodat alas. Voin vakuuttaa, että vuotia ei voinut missään vaiheessa
"vetää alas".
tiistai, 16. elokuu 2005
Kommentit