Ei tule uni silmään. Mielessä pyörivät uutiset lento-onnettomuuksista. Viikon päästä on tiukka paikka, kun pitäisi lentää. En ole ollenkaan varma, kuinka tulen selviämään. Kaikesta epävarmuudestani huolimatta en ole harkinnut jättäväni matkaa väliin. Kummallista, joskus aikaisemmin rakastin sitä tunnetta, kun lentokone lähtee nousukiitoon ja koko kroppa painautuu tiukasti istuinta vasten. Siinä oli vapautta. Nyt homma on kääntynyt toisinpäin: lentokone tuntuu vankilalta.

Osaltaan myöhäisherännyt lentopelkoni johtuu siitä, että läheinen ihminen menehtyi bussionnettomuudessa puolitoista vuotta sitten. Hänen kohdallaan toteutui suuri epätodennäköisyys. Jonkun kohdalla se käy niin. Pelkoni alkaa muodostua liian hallitsemattomaksi ja taidan kohta kääntyä jonkun lempeäkatseisen ammattilaisen puoleen. Silloin kun S kuoli, en halunnut terapiaan. En keksinyt, mitä apua voisin saada ihmiseltä, joka ei tuntenut S:a. Aika moni muu omaisista ja läheisistä tarttui ammattiapuun. Ylipäätään en ole koskaan ollut terapiaantaipuvainen ihminen, mutta ehkä pitää muuttaa taipumuksiaan.

Innostus ja sen hiipuminen

Olen nyt suorastaan innostunut blogin pitämisestä. Työssäni joudun kirjoittamaan runsaasti asiatekstiä, joten vapaampi tunnelmointi tuntuu kivalta. Piintyneisiin tapoihini kuuluukin vilpitön ja valtava innostuminen milloin mistäkin asiasta. Viimeisimpiä vastaavia innostuksen kohteita ovat olleet neulominen (syksyllä), palapelit (keväällä), pyöräily (kesällä) ja nyt ilmeisesti tämä. Täytynee muuten hankkia räväkämpiä nuorisoharrastuksia tai liittyä suosiolla Martta-kerhoon.

Tapoihini kuuluu yhtä lailla se, että innostus hiipuu vähitellen. Teimme viime keväänä asuntoomme pintaremontin. Puhkuin tarmoa, kun aloitimme tapetinpoiston keittiöstä. Urakka osoittautuikin odotettua kinkkisemmäksi. Taas tuli huomattua, kuinka innostukseni on varsin vaihtelevaa. Sain kuulla kanssaremontoijilta jatkuvaa naljailua töiden siirtämisestä toisten niskoille, kun vaihdoin työn alla olevaa seinäosuuttani vähän väliä. Toisin sanoen, joku muu sai viimeistellä raaputuksen. Uusi iskemätön pinta oli paljon kiinnostavampi kuin sellainen, jossa on pieniä, raivostuttavan huonosti irtoavia paloja jäljellä.
Tein kyllä vähintään yhtä paljon hommia kuin muutkin, mutta täydellisen epäjärjestelmällisesti.

Se tapettihomma oli rehellisesti sanottuna yhtä helvettiä. Ajattelin silloin, että tulen ikuisesti rakastamaan jokaista uusiutuneen olohuoneemme kaunista, maalipintaista neliösenttimetriä. Niin paljon hikeä on niiden eteen vuodatettu. Pahoin pelkään, että ensihuuma on jo mennyt ohi.

Huomautus tapetinpoistosta

Vinkkinä tapettiurakkaa harkitseville kerrottakoon, että kaikkien niksien yläpuolella on yksi kuningas: sinnikäs kastelu. Vettä suihkutetaan seinälle viidestä kuuteen kertaan niin, että vanha tapetti kastuu kauttaaltaan. Kasteluoperaatioon voi uhrata hyvinkin puoli tuntia. Sen jälkeen voi vasta tarttua tapettiin kiinni.

Kaupasta saa kaikenlaisia tököttejä, mutta niiden vaikutukset tuntuivat olevan lähinnä lume-sellaisia. Yhdessäkin paketissa luki: Suihkuta ainetta seinälle, anna vaikuttaa 10 minuuttia, minkä jälkeen voit vetää vuodat alas. Voin vakuuttaa, että vuotia ei voinut missään vaiheessa "vetää alas".