Koska Pojan kanssa hengaaminen on vähentänyt median seuraamistani, en ole kovin hyvin perillä kaikista jutun nyansseista. En siltikään oikein ymmärrä, mikä tässä kysymyksessä on niin arkaa. Miksi tv-lupa on yhtäkkiä sellainen yksityisasia, jota pitää suojella oikein pääministerin voimalla? Pääministeri ei ole ollut toppuuttelemassa toimittajia, jotka haluavat tietää ministerien terveydentilasta, rakkauksista, lempiresepteistä, vaatekaapin sisällöstä tai nuoruusmuistoista. Hän ei ole myöskään paimentanut ministereitä, jotka haluavat näistä asioista puhella.
Lopulta viestintävirasto katsoi, että tieto on julkista ja nyt me jo tiedämme, että kaikilla ministereillä on tv-lupa. Hyvä. Minullakin on, jos ketään kiinnostaa.
Pääministeri voi tietenkin yrittää ohjeistaa toimittajia haluamallaan tavalla ja haaveilla toiveiden toteutumisesta. Pidän kuitenkin hyvänä käytäntönä sitä, että media kysyy, mitä haluaa ja saa sitten jotain vastaukseksi. Loppujen lopuksi kansalaiset antavat tärkeimmän arvionsa poliitikoista vaalien yhteydessä. Median puolestaan pitää toimia rehellisesti, jotta kansalaiset voivat halutessaan perustaa arvionsa mahdollisimman tarkasti tosiasioihin.
Median kannalta mielestäni tärkeä kysymys on se, onko uutisoitava aihe ylipäätään mielekäs. Onko ministerin tv-lupa juuri se asia, jolle julkisuus pitää pyhittää juuri tällä hetkellä? Yhden asian julkisuus on toisen asian julkisuudesta pois. Siinä haastetta riittää, kun etsimme kiinnostavia ja oikeasti merkittäviä juttuaiheita.
Tarkastajaa karussa
Mitä muuten olisi käynyt, jos joku ministereistämme olisi osoittautunut tv-luvattomaksi? Ministeri olisi todennäköisesti vedonnut joko muistamattomuuteen tai siihen, että ei itse asiassa katso tai edes omista televisiota. Tai: "Mä muutin tänne tänään", "Ostin tv:n eilen kirpparilta", "Ei toi ole tv, se on pakastin", "Mä en edes asu täällä, tää on mun kaverin kämppä".
Tv-lupa tulee useimmilla hankintaan viimeistään siinä vaiheessa, kun on liian vanha leikkimään hippaa ovikellon kanssa. Eräs ystäväni oli sopinut kavereidensa kanssa tietyn merkkikoputuksen, josta hän tiesi voivansa avata oven. Jos vieras ei osannut merkkikoputusta, ystäväni jähmettyi asunnossaan paikalleen ja odotti epäilyttävän henkilön poistumista. Sen jälkeen hän hyökkäsi ikkunaan, josta tarkisti kulkijan henkilöllisyyden. Jos tämä oli kuitenkin tuttu, hän soitti vieraan kännykään ja pyysi hänet takaisin. Minun mielestäni moinen poukkoilu käy jo työstä, josta pääsisi kätevästi eroon hankkimalla tv-luvan.
Kommentit