Olen ollut huomaavinani, että juuri lasten kasvatus on alue, jolla esiintyy tämän päivän Suomessa suurta fundamentalismia. Kärjistäen sanottuna, lapsista on tullut se "PROJEKTI", jolle kaikki muu elämässä on alisteista. Äitien aktivismi on toisinaan ihailtavaakin, mutta välillä kovin, kovin rasittavaa. Ainakin silloin, kun lasten kasvattamiseen suhtaudutaan sääntökirjan tavoin.

Kelpo esimerkki on keskustelu lasten kotihoidosta. Osa äideistä ja oikein pieni osa isistä käyttää mahdollisuuden olla kotona kolme vuotta säilyttäen työpaikkansa. Esimerkiksi Vauva-lehden nettipalstalla asiasta keskustellaan kiivaasti päivästä toiseen. Osa keskustelijoista näkee kolme vuotta kestävän kotihoidon ainoana oikeana tapana kasvattaa kunnollisia ihmisiä. Yksilöllisellä tasolla lapsista puhutaan vähemmän. Itse olen silmäillyt lähipiirini pieniä lapsia ja todennut heidän eroavan toisistaan hurjasti (Oho, hehän ovatkin ihmisiä!). Toinen tuntuu tarvitsevan vanhempien läheisyyttä enemmän kuin toinen. Joku lapsi kaipaa enemmän sosiaalisia kontakteja ja myös päivähoidon virikkeitä.

Itse olen ollut ulkopuolisessa hoidossa ensimmäisen kerran jo muutaman kuukauden ikäisenä ja sama pätee isoveljeeni. Vanhemmillani ei kai ollut edes muuta mahdollisuutta. He molemmat tekivät kolmivuorotyötä, joten minä ja veljeni totuimme hyvin monimuotoiseen elämään. Välillä olimme isän tai äidin kanssa kotona, välillä hoidossa naapurissa ja välillä meistä huolehti ihan asiaa varten palkattu lastenhoitaja. Olen ymmärtänyt, että varsin suuri osa varhaislapsuudestamme kului isossa lapsilaumassa taloyhtiön pihalla. En tiedä, olenko saanut traumoja. Se on toki mahdollista, koska mistä minä voisin tietää, mitkä luonteenheikkouteni ovat kenties hoitojärjestelyjen aiheuttamaa. Olisiko minusta voinut tulla täydellinen ihminen, jos vanhempani olisivat tehneet täydelliset valinnat? Nyt menee jo filosofian puolelle, suokaa anteeksi. Arvioin kuitenkin rohkeasti, että pahoinvoivat ikätoverini ovat kärsineet suuremmista epäkohdista kuin päivähoidosta alle 3-vuotiaana.

Jos nainen tai mies on itse tehnyt valinnan jäädä kotiin kolmeksi vuodeksi, hän varmaankin pitää sellaisesta elämäntavasta. Entä vanhempi, joka haluaisi tehdä töitä? Onko todella perheen etu, että äiti tai isä viettää kotona useita vuosia kaivaten työelämää? Nykyään valinta on annettu perheille itselleen, mikä mielestäni on mainio asia. Tietenkin päivähoitojärjestelmän on oltava sellainen, että päiväkoti ei ole vain lasten säilömispaikka. Se on sitten toinen keskustelu se.

Mitä itse aion tehdä? Pojalla on ikää nyt kaksi kuukautta ja hän on ollut erossa yhtä aikaa molemmista vanhemmistaan pisimmillään kolme tuntia, isoäitinsä hoidossa. Tarkoitus on, että jatkossa näitä pätkiä kertyy enemmän, jotta pääsemme joskus kahden mieheni kanssa elokuviin tai jalkapallo-otteluun. Mitä tulee varsinaiseen päivähoitoon, todennäköisesti asia on ajankohtainen reilun vuoden kuluttua.

Jos mielitte kiihtyä, kuunnelkaa Evan nettisivuilta keskustelu Naiset huipulle! Näkemyksiään aiheesta esittävät mm. toimitusjohtaja Eija Ailasmaa, kansanedustaja Suvi-Anne Siimes ja konsernijohtaja Björn Wahlroos.