Neljä vuotta sitten asuessani vielä eräässä Keski-Suomessa sijaitsevassa Alvar Aallon yliopistokaupungissa en olisi uskonut päästäväni suustani tämän jutun otsikkoa. Tuolloin Helsinki hahmottui mielessäni lähinnä isona, meluisana ja vaikeasti hallittavana kaupunkina. Tunsin Helsingistä ylipäätään noin puoli kilometriä Mannerheimintietä ja Lauttasaaren. Sukulaiseni asuivat jälkimmäisessä, joten siellä olin vieraillut useasti jo lapsena.

Nykyään Helsinki on minulle kaunis, vilkas, rikas ja rakas kaupunki. Myönnän, että vaihtaisin milloin tahansa kotinurkillamme nahjustavat narkomaanit Jyväskylän kävelykadulla tutuiksi tulleisiin varttihulluihin. Kun vaihtomahdollisuus puuttuu, totean vain, että ilmaista lounasta ei ole.

Lehmiä, possuja ja elävää musiikkia

Elokuussa pyöräilimme Fundamentalistin kanssa keskuspuistoa pohjoiseen. Hengitin syvään raikasta ilmaa ja toistelin maisemien olevan "ihan kuin maalla". Päämäärättömän matkamme edetessä tulimme peltojen reunaan. Jatkoimme kuoppaista hiekkatietä, joka vei lopulta punaisten maatilarakennusten luo. Näky ei ollut tyystin yllätys, sillä muistin kuulleeni kaupungin ylläpitämästä maatilasta, jonka luota sai mm. poimia ilmaiseksi kukkia. Laitoimme pyörät parkkiin ja lähdimme tutustumaan Haltialan lehmiin, possuihin, lampaisiin ja kanoihin. Käyskentelimme vielä romanttisesti maatilan puutarhassa, jossa kohtasimme mm. hevosen. Ihana, ilmainen elämys.

On totta, että Helsingissä maatila on poikkeuksellinen näky. Haltialan tilakin on kaupungin omistuksessa ja on tarkoitettu etupäässä kulttuurimaiseman vaalimiseen ja kaupunkilaisten virkistämiseen. Totta on niinikään se, että kaupungista todella löytyy muutakin maisemaa kuin Lasipalatsin, Forumin ja Stockan ohi kiitävä Mannerheimintien pätkä. Kun muualla Suomessa puhutaan ruuhkaisesta pääkaupungista, luulen, että silloin puhutaan ydinkeskustasta ja kehäkolmosesta. Kaupungissa on 686 neliökilometriä.
Suurimmalle osalle on vapaa pääsy.

Jos tutustuu vanhoihin iskelmiin ja elokuviin, tietää, missä paha tapahtuu. Se asustaa kaupungin porttikongeissa ja hämyisissä kapakoissa. "Helsinki, tuo sumuinen, savuinen kaupunki, siellä kaikilla on kiire, ei mihinkään". Tutut sanat kehottavat kääntämään nokan kohti Kuusamoa.

Laulun sanoittajalle muuten tiedoksi, että useimmilla keskustassa kiiruhtavilla on uskoakseni kiire töihin, kotiin, päiväkodille, kouluun jne. Se on tällainen helsinkiläinen erityispiirre.

Kun kävelen kotoani merenrantaan noin 50 metriä, en näe merkkiäkään kiireestä ja ruuhkasta. En siis lähde hengailemaan rautatieasemalle, jos haluan olla rauhassa ja nauttia luonnosta. Veikkaisin myös, että suomalaisen unelmaelämään liittyy muutakin kuin linnunlaulua ja laineen liplatusta. Helsingissä voi toteuttaa paljon yhtäkkisiä päähänpistoja. Jos haluan tänä iltana kuulla elävää musiikkia tai katsoa teatteria, se onnistuu lähes varmasti. Kun pääsen töistä illalla kello 22, ehdin hyvin ruokakauppaan. Harrastusmahdollisuudet ovat rajattomat ja kapakoita piisaa jokaiseen makuun. Helsinki-Vantaa on lähellä: Italian maaseudulle pääsee yhtä nopeasti, ellei nopeammin, kuin Sonkajärvelle.

Juhlallisia aatoksia iltapäivän auringossa

Eilen olin menossa luennolle ja fillaroin rautatieasemalta Tuomiokirkolle ja sieltä Mariankadulle. Auringon paisteessa tunsin yhtäkkiä jopa juhlallista yhteyttä menneisiin aikoihin. Kirkasotsaiset ylioppilaat ovat käyskennelleet samoissa maisemissa 150 vuotta sitten. Mitähän he ovat ajatelleet? Suomen kansan kohtaloa?

Veikkaan, että suurin osa on miettinyt samoja asioita kuin tämän päivän opiskeleva nuoriso. Miten pääsisi pehkuihin tuon ihanan kanssa, mistä saisi pari kaljaa ja vittu, kun ei jaksaisi lukea tenttiin. Yksi oleellinen ero aikakausien välillä on tietenkin se, että naisia on katseltu lähinnä luentosalien ulkopuolella. Ensimmäinen tieto Helsingin yliopiston naisopiskelijasta löytyy ilmeisesti vasta vuodelta 1870.

Historia on käsin kosketeltava. Kaupungissa on jäljellä runsaasti maamerkkejä menneistä ajoista. Niitäkin saa pääosin pällistellä ihan ilmaiseksi. En edes aloita ylitystäni Suomenlinnasta, jossa aika tuntuu hidastuvan.

Saapuessani luentosalille päätin kirjoittaa blogiin Helsingin ihanuudesta. Vastauksena heille, joiden mielestä Helsinki on vain iso, meluisa ja vaikeasti hallittava kaupunki.

Kohtasin ystävällisen helsinkiläisen!

Taannoin Helsingin Sanomat kysyin muiden Suomen kaupunkien asukkailta mielipiteitä helsinkiläisistä. Erään mielestä helsinkiläiseltä ei edes kannata kysyä neuvoa rautatieasemalle. Me vain pakenemme paikalta sanomatta sanaakaan.

Luennon jälkeen kaarsin kotitalon eteen. Yritin yhtäaikaa pitää ovea auki ja nostaa pyörää rappukäytävän portaisiin. Siinä samassa luokseni juoksi kadulla lenkkeilevä rouva, joka tarrasi nopeasti ovesta kiinni. "Tarvitset varmaan apua?". Kiitin ja hymyilin.

Voisin uskoa, että hän oli poikkeus töykeiden helsinkiläisten joukossa, jos täysin samanlainen avuntarjous ei olisi toistunut vain paria päivää aiemmin. Todistaisiko tämä sen, että Helsingistäkin löytyy ystävällisyyttä? Saattaa tietysti olla, että eilinen rouva ja sunnuntaina kohtaamani nuorimies olivat Kuusamosta ja vain kyläilemässä sukulaisten luona.