Neljä vuotta sitten asuessani
vielä eräässä Keski-Suomessa sijaitsevassa Alvar Aallon
yliopistokaupungissa en olisi uskonut päästäväni suustani tämän jutun
otsikkoa. Tuolloin Helsinki hahmottui mielessäni lähinnä isona,
meluisana ja vaikeasti hallittavana kaupunkina. Tunsin Helsingistä
ylipäätään noin puoli kilometriä Mannerheimintietä ja Lauttasaaren.
Sukulaiseni asuivat jälkimmäisessä, joten siellä olin vieraillut
useasti jo lapsena.
Nykyään Helsinki on minulle kaunis,
vilkas, rikas ja rakas kaupunki. Myönnän, että vaihtaisin milloin
tahansa kotinurkillamme nahjustavat narkomaanit Jyväskylän
kävelykadulla tutuiksi tulleisiin varttihulluihin. Kun
vaihtomahdollisuus puuttuu, totean vain, että ilmaista lounasta ei ole.
Lehmiä, possuja ja elävää musiikkia
Elokuussa pyöräilimme Fundamentalistin kanssa keskuspuistoa pohjoiseen.
Hengitin syvään raikasta ilmaa ja toistelin maisemien olevan "ihan kuin
maalla". Päämäärättömän matkamme edetessä tulimme peltojen reunaan.
Jatkoimme kuoppaista hiekkatietä, joka vei lopulta punaisten
maatilarakennusten luo. Näky ei ollut tyystin yllätys, sillä muistin
kuulleeni kaupungin ylläpitämästä maatilasta, jonka luota sai mm.
poimia ilmaiseksi kukkia. Laitoimme pyörät parkkiin ja lähdimme
tutustumaan Haltialan lehmiin, possuihin, lampaisiin ja kanoihin.
Käyskentelimme vielä romanttisesti maatilan puutarhassa, jossa
kohtasimme mm. hevosen. Ihana, ilmainen elämys.
On totta,
että Helsingissä maatila on poikkeuksellinen näky. Haltialan tilakin on
kaupungin omistuksessa ja on tarkoitettu etupäässä kulttuurimaiseman
vaalimiseen ja kaupunkilaisten virkistämiseen. Totta on niinikään se,
että kaupungista todella löytyy muutakin maisemaa kuin Lasipalatsin,
Forumin ja Stockan ohi kiitävä Mannerheimintien pätkä. Kun muualla
Suomessa puhutaan ruuhkaisesta pääkaupungista, luulen, että silloin
puhutaan ydinkeskustasta ja kehäkolmosesta. Kaupungissa on 686
neliökilometriä.
Suurimmalle osalle on vapaa pääsy.
Jos tutustuu vanhoihin iskelmiin ja elokuviin, tietää, missä paha
tapahtuu. Se asustaa kaupungin porttikongeissa ja hämyisissä
kapakoissa. "Helsinki, tuo sumuinen, savuinen kaupunki, siellä kaikilla
on kiire, ei mihinkään". Tutut sanat kehottavat kääntämään nokan kohti
Kuusamoa.
Laulun sanoittajalle muuten tiedoksi, että
useimmilla keskustassa kiiruhtavilla on uskoakseni kiire töihin,
kotiin, päiväkodille, kouluun jne. Se on tällainen helsinkiläinen
erityispiirre.
Kun kävelen kotoani merenrantaan noin 50
metriä, en näe merkkiäkään kiireestä ja ruuhkasta. En siis lähde
hengailemaan rautatieasemalle, jos haluan olla rauhassa ja nauttia
luonnosta. Veikkaisin myös, että suomalaisen unelmaelämään liittyy
muutakin kuin linnunlaulua ja laineen liplatusta. Helsingissä voi
toteuttaa paljon yhtäkkisiä päähänpistoja. Jos haluan tänä iltana
kuulla elävää musiikkia tai katsoa teatteria, se onnistuu lähes
varmasti. Kun pääsen töistä illalla kello 22, ehdin hyvin
ruokakauppaan. Harrastusmahdollisuudet ovat rajattomat ja kapakoita
piisaa jokaiseen makuun. Helsinki-Vantaa on lähellä: Italian
maaseudulle pääsee yhtä nopeasti, ellei nopeammin, kuin Sonkajärvelle.
Juhlallisia aatoksia iltapäivän auringossa
Eilen olin menossa luennolle ja fillaroin rautatieasemalta
Tuomiokirkolle ja sieltä Mariankadulle. Auringon paisteessa tunsin
yhtäkkiä jopa juhlallista yhteyttä menneisiin aikoihin. Kirkasotsaiset
ylioppilaat ovat käyskennelleet samoissa maisemissa 150 vuotta sitten.
Mitähän he ovat ajatelleet? Suomen kansan kohtaloa?
Veikkaan, että suurin osa on miettinyt samoja asioita kuin tämän päivän
opiskeleva nuoriso. Miten pääsisi pehkuihin tuon ihanan kanssa, mistä
saisi pari kaljaa ja vittu, kun ei jaksaisi lukea tenttiin. Yksi
oleellinen ero aikakausien välillä on tietenkin se, että naisia on
katseltu lähinnä luentosalien ulkopuolella. Ensimmäinen tieto Helsingin
yliopiston naisopiskelijasta löytyy ilmeisesti vasta vuodelta 1870.
Historia on käsin kosketeltava. Kaupungissa on jäljellä runsaasti
maamerkkejä menneistä ajoista. Niitäkin saa pääosin pällistellä ihan
ilmaiseksi. En edes aloita ylitystäni Suomenlinnasta, jossa aika tuntuu
hidastuvan.
Saapuessani luentosalille päätin kirjoittaa
blogiin Helsingin ihanuudesta. Vastauksena heille, joiden mielestä
Helsinki on vain iso, meluisa ja vaikeasti hallittava kaupunki.
Kohtasin ystävällisen helsinkiläisen!
Taannoin Helsingin Sanomat kysyin muiden Suomen kaupunkien asukkailta
mielipiteitä helsinkiläisistä. Erään mielestä helsinkiläiseltä ei edes
kannata kysyä neuvoa rautatieasemalle. Me vain pakenemme paikalta
sanomatta sanaakaan.
Luennon jälkeen kaarsin kotitalon
eteen. Yritin yhtäaikaa pitää ovea auki ja nostaa pyörää rappukäytävän
portaisiin. Siinä samassa luokseni juoksi kadulla lenkkeilevä rouva,
joka tarrasi nopeasti ovesta kiinni. "Tarvitset varmaan apua?". Kiitin
ja hymyilin.
Voisin uskoa, että hän oli poikkeus
töykeiden helsinkiläisten joukossa, jos täysin samanlainen avuntarjous
ei olisi toistunut vain paria päivää aiemmin. Todistaisiko tämä sen,
että Helsingistäkin löytyy ystävällisyyttä? Saattaa tietysti olla, että
eilinen rouva ja sunnuntaina kohtaamani nuorimies olivat Kuusamosta ja
vain kyläilemässä sukulaisten luona.
tiistai, 20. syyskuu 2005
Kommentit