S olisi nyt 31-vuotias. Kuollessaan hän oli 29. Olimme ehtineet siihen
mennessä jo puhua edessä olevasta 30:n rajapyykistä. En muista kovin
tarkkaan, miten hän siihen suhtautui. Luultavasti omaan tapaansa ehkä
haikaillen sellaista vaihetta, jolloin hän sitoutuisi johonkin naiseen
ja pääsisi toteuttamaan perhehaaveitaan. Hän ei kuitenkaan ollut
epätoivoinen. Käsittääkseni S poti jopa huonoa omatuntoa siitä, että ei
itse osannut vielä sitoutua pysyvään parisuhteeseen.
Hänellä ei myöskään ollut pulaa tyttöystäväehdokkaista. S ei ollut
ulkonäöltään mikään adonis, mutta ei sen vastakohtakaan. Hän oli
tavallisen näköinen jamppa, jolla oli ihana luonne. Hautajaisissa ja
kuolinilmoituksessa häntä luonnehdittiin enkeliksi. Minäkin, klisheitä
vastaan kapinoiva ihminen, allekirjoitin tämän. Hän piti hyvää huolta
läheisistään, oli ajatteleva, avarakatseinen, hauska ja
ennakkoluuloton. Hän oli luova ja rohkea.
Suru koostuu
monista vaiheista. Ikään kuin pulmista, jotka on ratkaistava
päästäkseen eteenpäin. Ensimmäisiä suuria pulmia minulle oli päästä yli
syyllisyydestä. S oli auttanut minua niin monissa asioissa. Eihän minun
tarvinnut kuin vilkaista ympärilleni: tuon lampun hän asensi,
tämän lipaston hän kantoi muutossa sisään, nuo videot hän lahjoitti
minulle. Käytännön asioiden lisäksi hän antoi minulle henkistä tukea.
Vielä muutama viikko ennen kuolemaansa hän lohdutti minua, kun
itkeskelin erään nuoren miehen kylmäkiskoisuutta. Hän otti syliinsä ja
silitti hiuksiani. Kun S kuoli onnettomuudessa, tunsin syvää
syyllisyyttä siitä, että en voinut olla häntä pelastamassa. Tiesin,
että käytännössä se ei olisi ollut mahdollista. Silti ajatus hänestä
ehkä pelokkaana väistämättömän kuoleman edessä oli sietämätön. On
vieläkin. Että en edes sillä tärkeimmällä hetkellä ollut ottamassa
häntä syliin ja viemässä turvaan. Pidin suurena vääryytenä, että aina
muiden eteen uhrautunut ihminen joutuu lähtemään elämästä niin kovalla
ja armottomalla tavalla.
Pahin tuska on jo helpottanut
puolessatoista vuodessa. Nykyään saattaa mennä päivä, että en
erityisesti ajattele häntä. Pintaa ei kuitenkaan tarvitse raaputtaa
kuin vähän. Tätäkin kirjoittaessani tuttu väsymyksen tunne alkaa tulla
päälle ja silmiä kirveltää.
Välittömästi S:n kuoleman
jälkeen pidin järkyttävänä sitä, että muut ihmiset kehtasivat jatkaa
elämäänsä, käydä kaupassa ja ulkoiluttaa koiraa kuin mitään ei olisi
tapahtunutkaan. Elämän kylmä fakta. Niinpä näidenkin pohdintojen
jälkeen on palattava arkeen. Tunnin päästä pitää hakea fillari
varastosta ja kääntää sen nokka kohti duunia. Huomasin, että vireillä
taitaa olla OKO:n ja Pohjolan fuusio. Tietääpähän jo etukäteen, mihin
soppaan joutuu lusikkansa laittamaan.
maanantai, 12. syyskuu 2005
Kommentit