S olisi nyt 31-vuotias. Kuollessaan hän oli 29. Olimme ehtineet siihen mennessä jo puhua edessä olevasta 30:n rajapyykistä. En muista kovin tarkkaan, miten hän siihen suhtautui. Luultavasti omaan tapaansa ehkä haikaillen sellaista vaihetta, jolloin hän sitoutuisi johonkin naiseen ja pääsisi toteuttamaan perhehaaveitaan. Hän ei kuitenkaan ollut epätoivoinen. Käsittääkseni S poti jopa huonoa omatuntoa siitä, että ei itse osannut vielä sitoutua pysyvään parisuhteeseen.

Hänellä ei myöskään ollut pulaa tyttöystäväehdokkaista. S ei ollut ulkonäöltään mikään adonis, mutta ei sen vastakohtakaan. Hän oli tavallisen näköinen jamppa, jolla oli ihana luonne. Hautajaisissa ja kuolinilmoituksessa häntä luonnehdittiin enkeliksi. Minäkin, klisheitä vastaan kapinoiva ihminen, allekirjoitin tämän. Hän piti hyvää huolta läheisistään, oli ajatteleva, avarakatseinen, hauska ja ennakkoluuloton. Hän oli luova ja rohkea.

Suru koostuu monista vaiheista. Ikään kuin pulmista, jotka on ratkaistava päästäkseen eteenpäin. Ensimmäisiä suuria pulmia minulle oli päästä yli syyllisyydestä. S oli auttanut minua niin monissa asioissa. Eihän minun tarvinnut kuin vilkaista ympärilleni:  tuon lampun hän asensi, tämän lipaston hän kantoi muutossa sisään, nuo videot hän lahjoitti minulle. Käytännön asioiden lisäksi hän antoi minulle henkistä tukea. Vielä muutama viikko ennen kuolemaansa hän lohdutti minua, kun itkeskelin erään nuoren miehen kylmäkiskoisuutta. Hän otti syliinsä ja silitti hiuksiani. Kun S kuoli onnettomuudessa, tunsin syvää syyllisyyttä siitä, että en voinut olla häntä pelastamassa. Tiesin, että käytännössä se ei olisi ollut mahdollista. Silti ajatus hänestä ehkä pelokkaana väistämättömän kuoleman edessä oli sietämätön. On vieläkin. Että en edes sillä tärkeimmällä hetkellä ollut ottamassa häntä syliin ja viemässä turvaan. Pidin suurena vääryytenä, että aina muiden eteen uhrautunut ihminen joutuu lähtemään elämästä niin kovalla ja armottomalla tavalla.

Pahin tuska on jo helpottanut puolessatoista vuodessa. Nykyään saattaa mennä päivä, että en erityisesti ajattele häntä. Pintaa ei kuitenkaan tarvitse raaputtaa kuin vähän. Tätäkin kirjoittaessani tuttu väsymyksen tunne alkaa tulla päälle ja silmiä kirveltää.

Välittömästi S:n kuoleman jälkeen pidin järkyttävänä sitä, että muut ihmiset kehtasivat jatkaa elämäänsä, käydä kaupassa ja ulkoiluttaa koiraa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Elämän kylmä fakta. Niinpä näidenkin pohdintojen jälkeen on palattava arkeen. Tunnin päästä pitää hakea fillari varastosta ja kääntää sen nokka kohti duunia. Huomasin, että vireillä taitaa olla OKO:n ja Pohjolan fuusio. Tietääpähän jo etukäteen, mihin soppaan joutuu lusikkansa laittamaan.