Helsingin Sanomien haastattelussa Kirsi Piha tunnustautuu feministiksi. Suomessa kysymys on nimenomaan tunnustautumisesta. Jokainen nainen joutuu ennen pitkää vastaamaan kysymykseen "Oletko feministi?". Lukuisat suomalaiset naiset ovat kilvan vakuutelleet kannattavansa tasa-arvoa, mutta samalla kiistäneet olevansa feministejä. "En minä mikään telaketjuämmä ole". Naiset ehkä haluavat niin kiihkeästi olla samassa porukassa miesten kanssa ja saada heiltä hyväksyntää, että kaikenlainen ämmäytyminen pelottaa.

Itse mielelläni tunnustan olevani feministi. Sen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että allekirjoitan joka ikisen naistutkijan ja -aktivistin ajatukset. Saan ihan vapaasti valita, millaista feminismiä kannatan. Jos hieman perehtyy naisasian historiaan, huomaa, että sieltä löytyy monenlaisia tyylisuuntia ja oppikiistoja, kuten millä hyvänsä alueella.

Pidän feminismikuulustelua lähtökohtaisesti kummallisena. Voisimmeko kuvitella, että homoseksuaali suomalainen kiistäisi kannattavansa seksuaalivähemmistöjen asioiden parantamista? Kysyttäisiinkö homoseksuaalilta moista itsestäänselvyyttä ollenkaan?

Jos nainen Suomessa väittää, ettei tasa-arvon suhteen ole enää tekemistä, hän valehtelee tai on elänyt tynnyrissä. Ehkä minäkin joskus toivoin tasa-arvon jo toteutuneen, mutta jo yksistään työelämä on osoittanut asian todellisen laidan. Piha raportoi samaa HS:n haastattelussa. Samaan aikaan ja myöhemminkin työelämään lähteneet miehet pyyhkivät urakehityksessä ohi kuin huomaamatta. Kun tarpeeksi monta kertaa huomaa saman ilmiön, alkaa jo tajuta, että kyse ei ole pelkästään sattumasta tai pätevyydestä. Miksi naista ei saisi vituttaa se, että hänen sukupuolensa on este?

Mieleeni on jäänyt keski-ikäinen nainen, jota haastateltiin aikoinaan televisiossa hieman ennen presidentinvaaleja. Siis niitä vaaleja, joiden jälkeen Suomessa oli ensimmäinen naispresidentti. Rouva ei antanut ääntänsä Tarja Haloselle. Selitys oli yksinkertainen:

- Ei presidentti voi olla nainen, kyllä se on miesten hommaa.

Naisasian suhteen minua raivostuttaa ylivoimaisesti eniten se, kun naiset itse vetävät mattoa omien jalkojensa alta.

HS:n Annamari Sipilä päättää juttunsa kertomalla Pihan perhe-elämästä ja toteaa: "Ehkä Piha on jälleen edellä naissukupolveaan. Seuraavaksi haluamme olla pullantuoksuisia äitifeministejä, joilla on ura, lapsi ja varmat mielipiteet." Mitä Sipilä tällä tarkoittaa? Itse ehdottaisin, että nainen voisi haluta tuota kaikkea edellämainittua tai sitten jotain ihan muuta. Sitä kai Pihakin haluaa.

Vierastan ajatusta, että ihmiselle annetaan sukupuolen myötä vain yksi rooli, johon oma takamus pitäisi ahtaa, haluaa sitä tai ei.

Korvaamaton työntekijä

- Se on kyllä tosi upeaa!

Näitä kommentteja olen kuullut viime aikoina sen jälkeen, kun olen kertonut Fundamentalistin jäävän keväällä kotiin Pojan kanssa.

Jos vastaavassa tilanteessa kertoisin, että jatkan itse kotirouvana, sitä tuskin pidettäisiin erityisen upeana asiana. Lähinnä normaalina. Työasioista keskustaltaessa minulta kysytään toistuvasti, luulenko kestäväni eron Pojasta. Fundamentalistilta vastaavaa ei ole kyselty, vaikka hän on ollut töissä jo siitä asti, kun Poika oli puolitoista kuukautta vanha. Mieheni on tosin kysymättäkin kertonut, että ikävä kotiin vaivaa tosissaan. Tiedän, että tulen itsekin ikävöimään, mutta valitettavasti emme molemmat voi jäädä kotiin.

Eräs tuttu ihmetteli, onko miehelläni todellakin sellainen työ, että hän voi jäädä kotiin. Katsotaan, kuinka käy. Ehkä kookas, kansainvälinen firma joutuu laittamaan pillit pussiin välittömästi, kun korvaamaton työntekijä lähtee vanhempainvapaalle. Oma työnantajani näyttää porskuttavan ihan hyvin, vaikka useampikin työntekijä on äitiyslomalla, hoitovapaalla, sairaslomalla, vuosilomalla, virkavapaalla tai muuten vain toisaalla.

Meidänkin perheeseen saadaan sitten vähemmistön edustaja. Vain muutama prosentti vanhempainvapaalla olevista suomalaisista on miehiä.