Lapsi potkii. Jos ei potki, se mönkyää. Oman arvioni mukaan tyyppi työntää peppuaan ylös ja venyttää äitinsä vatsanahkaa sääliä tuntematta. Sessiot kiihtyvät iltaa kohden ja kestävät tätä nykyä puolesta tunnista tuntiin.

Yritin selvittää lääkäriltä, onko nykyisellä liikunta-aktiivisuudella jotain korrelaatiota syntymän jälkeisen aktiivisuuden kanssa. Lääkäri sanoi, että ei. Minä en kyllä usko. Olen varma, että neljän kuukauden kuluttua kodissamme on pieni duracell-pupu.

Onkohan vauvalla kovin tylsää mahassa? Mitä mielenkiintoista hänen päiväänsä kuuluu? Toisinaan säpinää saattaa aiheuttaa äidin vatsalaukusta kuuluva poikkeuksellinen murahdus. Ehkä välillä vauva saa pukkaistua jalallaan jotain aivan uutta ja kiinnostavaa osaa kohdusta. Ehkä vauvan suupieli venyy ilkikuriseen hymyyn, kun hän kuulee äitinsä voivottelun.

Minun pitäisi alkaa laulaa lapselleni tuutulauluja jo nyt. Olen kuullut, että vauva oppisi jo kohdussa tietyt sävelmät ja rauhoittuisi niitä kuullessaan myös syntymänsä jälkeen. Fundamentalisti on jo viritellyt lauluja vatsani äärellä, joten minun täytyy pikaisesti ryhtyä vastaiskuun. Jos lapsi nimittäin myöhemmin rauhoittuu vain isänsä laulua kuunnellen, siitä kärsii ainakin parisuhde.