Luin nettikeskustelusta pitkän väittelyn avioliiton tarpeellisuudesta. Jossain matkan varrella mukaan tarttui myös debatti kirkkoon kuulumisen tärkeydestä. Jokainen osapuoli puolusti omaa ratkaisuaan. Avioliiton puolestapuhujat vetosivat lainopillisiin näkökulmiin, julkiseen sitoutumiseen, perheen vakauteen, uskollisuuden vahvistumiseen, vanhoihin perinteisiin ja mukaviin juhliin. Avoliitossa eläjät korostivat sitoutumisen syntyvän enemmän yhteisestä asuntolainasta ja lapsista kuin paperinpalasta. 

Mielenkiintoista oli kuitenkin se, että kukaan keskustelijoista ei varsinaisesti vastustanut painokkaasti avioliittoa. Vastaväittäjät eivät vain vakuuttuneet sen välttämättömyydestä. Jäin kaipaamaan painavia protestisanoja biologiasta, moniavioisuuden iloista, vapaudesta ja yhteiskunnan kahleista. Lopulta keskustelu summattiin siihen, että jokaisella on oikeus elää elämäänsä niin kuin haluaa. Kuinka tylsän sovinnaista.

Älä häiritse naapuria

Tajusin ketjua lukiessani, että joidenkin mielestä minä ja Fundamentalisti todella elämme, jos ei nyt ihan synnissä, niin ainakin väärin. Maha pystyssä avoliitossa. Itse asiassa jouluna jo isäni kommentoi sekä kirkkoon kuulumattomuuttani että avioliiton puutetta ytimekkäästi: "Se asia pitäisi hoitaa kuntoon". Minua nauratti. Isäni, joka itse on pyrkinyt välttämään kaikki mahdolliset uskonnolliset menot. En ole koskaan kuullut hänen mainitsevan kristinuskosta mitään mihinkään suuntaan, ei negatiivista eikä positiivista. Hänen perustelunsa naimisiinmenolle ja kirkkoonkuulumiselle olivat jotain tyyliin "se vain kuuluu olla niin".

Vanhempani edustavat sitä sukupolvensa osaa, jolle muiden ihmisten ajatukset ovat tavattoman tärkeitä. Sähkökatkon sattuessa naapurilta ei saisi edes kynttilää käydä lainaamassa, jotta "ei häiritsisi". Kaikenlainen itsestä numeron tekeminen on epäsopivaa. Onkin aika kummallista että tällaisen kasvatuksen tuloksena on itänyt nainen, joka valitsi työuransa itsensä ilmaisemisen ja muiden ihmisten asioihin sekaantumisen puolelta.

Kauan odotettu kapina

Totta puhuen en ole koskaan ollut kapinallinen. Murrosikäisenä suurin vastalauseeni vanhemmilleni taisi tapahtua, kun heitin tuskastuneena kengän oman huoneeni ovea vasten. En ole edes kiroillut vanhemmilleni. Sekä minun että veljeni murrosikä hujahti kai ohi melko huomaamatta. Tietenkin mielessäni pohdin maailmantuskaa ja omia epävarmuuksiani, mutta ulospäin elämä sujui aika rauhallisesti.

Onko vakiintumisjärjestyksen rikkominen minun kauan odotettu vastalauseeni maailmalle? Ei kihloja, ei avioliittoa, mutta vauva matkalla. Tilastoja tarkastellessa kapinani kuihtuu käsiin. Suomalaisista vauvoista noin joka kolmas syntyy nykyään vanhemmille, jotka eivät ole naimisissa. Vielä suurempi lässähdys on edessä. Olemme nimittäin suunnitelleet menevämme naimisiin joskus lapsen syntymän jälkeen.