Luin nettikeskustelusta pitkän väittelyn avioliiton tarpeellisuudesta.
Jossain matkan varrella mukaan tarttui myös debatti kirkkoon kuulumisen
tärkeydestä. Jokainen osapuoli puolusti omaa ratkaisuaan. Avioliiton
puolestapuhujat vetosivat lainopillisiin näkökulmiin, julkiseen
sitoutumiseen, perheen vakauteen, uskollisuuden vahvistumiseen,
vanhoihin perinteisiin ja mukaviin juhliin. Avoliitossa eläjät
korostivat sitoutumisen syntyvän enemmän yhteisestä asuntolainasta ja
lapsista kuin paperinpalasta.
Mielenkiintoista oli kuitenkin se, että kukaan keskustelijoista ei
varsinaisesti vastustanut painokkaasti avioliittoa. Vastaväittäjät
eivät vain vakuuttuneet sen välttämättömyydestä. Jäin kaipaamaan
painavia protestisanoja biologiasta, moniavioisuuden iloista,
vapaudesta ja yhteiskunnan kahleista. Lopulta keskustelu summattiin
siihen, että jokaisella on oikeus elää elämäänsä niin kuin haluaa.
Kuinka tylsän sovinnaista.
Älä häiritse naapuria
Tajusin ketjua lukiessani, että joidenkin mielestä minä ja
Fundamentalisti todella elämme, jos ei nyt ihan synnissä, niin ainakin
väärin. Maha pystyssä avoliitossa. Itse asiassa jouluna jo isäni
kommentoi sekä kirkkoon kuulumattomuuttani että avioliiton puutetta
ytimekkäästi: "Se asia pitäisi hoitaa kuntoon". Minua nauratti. Isäni,
joka itse on pyrkinyt välttämään kaikki mahdolliset uskonnolliset
menot. En ole koskaan kuullut hänen mainitsevan kristinuskosta mitään
mihinkään suuntaan, ei negatiivista eikä positiivista. Hänen
perustelunsa naimisiinmenolle ja kirkkoonkuulumiselle olivat jotain
tyyliin "se vain kuuluu olla niin".
Vanhempani edustavat
sitä sukupolvensa osaa, jolle muiden ihmisten ajatukset ovat tavattoman
tärkeitä. Sähkökatkon sattuessa naapurilta ei saisi edes kynttilää
käydä lainaamassa, jotta "ei häiritsisi". Kaikenlainen itsestä numeron
tekeminen on epäsopivaa. Onkin aika kummallista että tällaisen
kasvatuksen tuloksena on itänyt nainen, joka valitsi työuransa itsensä
ilmaisemisen ja muiden ihmisten asioihin sekaantumisen puolelta.
Kauan odotettu kapina
Totta puhuen en ole koskaan ollut kapinallinen. Murrosikäisenä suurin
vastalauseeni vanhemmilleni taisi tapahtua, kun heitin tuskastuneena
kengän oman huoneeni ovea vasten. En ole edes kiroillut vanhemmilleni.
Sekä minun että veljeni murrosikä hujahti kai ohi melko huomaamatta.
Tietenkin mielessäni pohdin maailmantuskaa ja omia epävarmuuksiani,
mutta ulospäin elämä sujui aika rauhallisesti.
Onko
vakiintumisjärjestyksen rikkominen minun kauan odotettu vastalauseeni
maailmalle? Ei kihloja, ei avioliittoa, mutta vauva matkalla. Tilastoja
tarkastellessa kapinani kuihtuu käsiin. Suomalaisista vauvoista noin
joka kolmas syntyy nykyään vanhemmille, jotka eivät ole naimisissa.
Vielä suurempi lässähdys on edessä. Olemme nimittäin suunnitelleet
menevämme naimisiin joskus lapsen syntymän jälkeen.
tiistai, 31. tammikuu 2006
Kommentit