Kun lentoliput varattiin alkukesästä, kaikki tuntui kovin kaukaiselta. Hämärän romanttiselta: ihana elokuinen Portugali ihanan miehen kanssa. Samalla jo takaraivoon pesiytyi pieni ääni, joka sanoi, että tuskin tulen edes näkemään Portugalia. Ensin pitäisi lentää Amsterdamiin ja jatkolennolla Lissaboniin. Siis kaksinkertainen riski. Lentopelkoisen pää on kääntänyt asian niin, että hirvittävä onnettomuus on paljon todennäköisempi kuin tilastojen mukainen, turvallinen matka.

Tuskaa ei tietenkään helpota se, että toimittajana joudun jatkuvasti perehtymään toinen toistaan traagisimpiin onnettomuuksiin. Kaikkia tuntuu vielä yhdistävän se, että "näin ei pitänyt koskaan käydä". Ennen viime kesää suhtauduin lentämiseen rauhallisesti, välillä jopa iloisen innostuneesti. Sitten jotain tapahtui, tai siis mitään ei tapahtunut. Lensin heinäkuussa Norjasta kotiin ja muutuin matkan aikana hysteeriksi. Ilman järkevää syytä. Olen syyttänyt käyttäytymisestäni vieressäni istunutta norjalaismiestä. Hän ei epätoivoisista yrityksistäni huolimatta suostunut vakuuttelemaan minulle, että kaikki sujuu hyvin. Heppu vain hymyili typerästi keskustelunavauksilleni ja palasi pörssikurssiensa pariin. Tyhmä äijä. 

Nyt lähtöön on enää runsas viikko. Koska norjalaista ei saada vastuuseen tekosistaan, minun täytynee yrittää löytää toinen ratkaisu lentopelkooni. Olen jo päätynyt alkoholiin. Tosin poikaystäväni on suositellut rauhoittavaa lääkettä. Molempia ensikertalaisen ei välttämättä kannata kokeilla.