Matkustan raitiovaunulla melkein joka päivä, vieläpä useaan otteeseen. Tykkään raitiovaunuista yhtä paljon ja vähän enemmänkin kuin Helsingistä Heinolaan ylettävästä moottoritiestä. Kuljen silloin tällöin pääkaupungin ja Jyväskylän väliä ja hykertelin tyytyväisyyttä, kun moottoritie avattiin muutamia viikkoja sitten.

Mutta takaisin raitiovaunuihin. Tykkäämiselleni on monia syitä. Raitiovaunut ovat avoimia tiloja, joissa voi keskittyä omiin ajatuksiinsa, mutta olla silti lähellä elämänmenoa ja muita ihmisiä. Raitiovaunut kulkevat lähes poikkeuksetta aikataulussaan, toisin kuin bussit, junat ja henkilöautot. Raitiovaunua ei tarvitse odottaa kohtuuttoman pitkään. Allekirjoitan viisauden, jonka mukaan "naiset/miehet ovat kuin raitiovaunuja, kun yksi menee, aina tulee uusi".

Raitiovaunuihin liittyy vapautta. Periaatteessa kyytiin voi astua kuka tahansa. Periaatteessa voisin ajaa pummilla, mitä en tietenkään tee, koska olen perinteinen esivaltaa pelkäävä reppana. Mutta tuo periaatteellinen mahdollisuus tuntuu mukavalta.

Lempilinjojani ovat molemmat kolmoset, 6 ja 7A. Kolmonen on niin sanottu yleislinja, jolla pääsee melkein minne vaan, siltä ainakin tuntuu. Kun minulla oli pari vuotta sitten kylässä muutama brittipoika, vein heidät kiertoajelulle kolmosen ratikalla. Helppoa, halpaa, mutta varsin avartavaa. Linjojen varrella näkee aika kattavasti Helsinkiä. Kuutonen puolestaan tuo lähelle kotia ja seiskalla pääsen lähelle työpaikkaani.

Mikään kehu ei kuulosta uskottavalta ilman kriittisiä näkökulmia. On tietenkin myönnettävä, että raitiovaunuissa joutuu tekemisiin myös vähemmän miellyttävien ilmiöiden kanssa. Juopot, ne tiedetään. En minäkään halua aloittaa päivääni tuoksutellen kanssamatkustajien vanhoja viinoja. Pahimmassa tapauksessa lisäarominsa tuovat muut kehon eritteet.

Liian räväkästi tai liian varovasti ajavat kuskit aiheuttavat myös päänkiristystä. Äkkijarrutukset lennättävät mummoja pitkin käytäviä. Näin on, mikäli nuoremmat eivät ole tarjonneet mummoille istuinpaikkaa. Pääsimmekin toisen ongelman juurelle, ihmisten välinpitämättömyyteen. Hyväntahtoisesti haluan kuitenkin uskoa, että kysymys ei välttämättä ole tietoisesta välinpitämättömyydestä, vaan siitä, että matkustajat ovat raitiovaunussa omissa maailmoissaan. Yksi lukee kirjaa, toinen tuijottaa lasittunein katsein ulos ikkunasta, yksi räplää puhelinta ja kolmas kyttää reittikarttaa osatakseen jäädä oikealla pysäkillä pois. Ei ole siis ihme, että istuinpaikkaa kaipaavat vanhukset ja raskaana olevat naiset jäävät toisinaan vaille huomiota.

Oli kuinka hyvänsä, raitiovaunujen hyvät puolet peittoavat huonot mennen tullen. Niissä on jotain vaikeasti sanoiksi puettavaa nostalgiaa, joka tuo kaupunkiin kaupunkilaista henkeä. Summa summarum: Lisää raitiovaunuja Helsinkiin!

ps. Ja miksei myös muihin kaupunkeihin? Muistankohan väärin, onko Tampere tai Turku joskus suunnitellut raitiolinjojen pykäämistä?