Minulla ei ole auto-onnea. Edelliseen autoomme murtauduttiin kaksi kertaa viime vuonna. Lisäksi sain äitini auton varastetuksi Jyväskylässä viitisen vuotta sitten.

Viime viikolla ajoimme Itäkeskuksen parkkihalliin. Kun palasimme ostosreissultamme, automme oli vaihtunut toiseen. Seisoimme epäuskoisena hallissa ja yritimme selvittää, olisimmeko sittenkin väärässä kerroksessa, väärässä osastossa tai muuten vain väärässä. Lopulta oli pakko tunnustaa: Automme oli häipynyt.

Palasimme kotiin metrolla. Vitutus oli pohjaton.

Teimme rikosilmoituksen ja epäilemättä virkavalta on nyt laittanut parhaat miehensä Mazdan perään. Totta puhuen uskoni Suomen poliisiin on vankka. Kaikkina edellisinä autorikoskertoina poliisi on hoitanut hommansa moitteettomasti. Äitini auto löytyi samana päivänä erään kadun laidasta ja varas istui huumepöllyissään sisällä. Sopotti saaneensa auton kaveriltaan, jonka nimi ei muistunut mieleen. Ensimmäisen automurron yhteydessä vietiin rekisteriote ja muita papereita, jotka poliisi löysi toiseen tapaukseen liittyneen kotietsinnän yhteydessä. Seuraavalla kerralla rikos tyssäsi alkuunsa, kun poliisi tuli parkkipaikalle kesken voron puuhien, silminnäkijän kutsumana.

Totesin Fundamentalistille muutama viikko sitten, että ehkä meidän pitäisi tehdä todellinen ympäristöteko ja luopua autosta. Toiveet käyvät toteen nopeammin kuin arvaatkaan.

JK. Auton menetys sai meidät haaveilemaan ystävyydestä Tony Sopranon tapaisen mafiapäällikön kanssa. Jos vihjaisimme hänelle menetyksestämme, Mazda ilmestyisi takapihallemme alta aikayksikön. Toisaalta vaarana saattaisi olla se, että sisältä löytyisi toisen lapsiperheen turvakaukalo.